maanantai 29. joulukuuta 2014

Aurinkojäätä Aurajoella

Jotkut lapsuuteni parhaista muistoista liittyvät Turun pääkirjastoon.
Joulupäivän kävelyllä kotikaupungissani Turussa tuli kierrettyä ne tavanomaiset, ihanat tienoot: Vähätorin ja pääkirjaston liepeiltä Tuomiokirkkoon, kirkosta Pinellan alapuolelta kohti kirjastosiltaa.

Voimmeko sopia, että Ingmanin talon seinällä leikkivät valot ja varjot ovat lupaus keväästä?
Matalalla paistanut aurinko kultasi kirkon.
En jaksa ottaa kantaa jatkuvasti ajankohtaiseen kirjastosillan runtelemiseen sen kummemmin kuin henkisen keskisormen heiluttelun verran. Sen sijaan totean, että tuntui juhlalliselta nähdä sillalta sekä Tuomiokirkon että Turun linnan tornit. Jäätymäisillään ollut joki heijasti ujoa joulukuun aurinkoa.

Kirjastosillalta voi nähdä myös peilimaailmaan.

lauantai 6. joulukuuta 2014

On oltava ihan rentona --- Postia sodasta

Isäni Olli kutsuttiin 17-vuotiaana sotaväkeen jatkosodan lopulla, liikekannallepanossa huhtikuussa 1944. Hän palveli viisi kuukautta ja 12 päivää, ensin täydennyslentolaivue 17:ssä, myöhemmin ilmavoimien viestikomppaniassa ja vielä hävittäjälentolaivue 26:ssa. Hän kirjoitti 23.4.1944 päivätyssä kirjeessä vanhemmilleen:

Hei!
We're here! Matkat menivät hyvin. [---] Ylipyyhintä minun! Meitä on täällä melkoisen iso joukko. Lähettäkää sitten vain se huopa. En nyt osaa juuri muuta tällä kerralla. Voikaa hyvin! Hei sitt!
Olly-Boy-44.

Kaksi päivää myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä hän pahoitteli edellisen lyhyyttä ja selitti, että vähäsanaisuus oli johtunut jännittämisestä. Nyt olen jo tottunut menoon.

Muutaman päivän päästä hän kertoi: On hiukan huono kirjoittaa, kun yks' haitaristi repii kurttua ja 10 kaveria laulaa kurkku suorana mukana. Olen muuten jo oppinut sen, että pitää jännittää vain silloin kun on joku aliupseeri tuvassa, muuten on oltava ihan rentona.

Isän kirjeistä, joita on noiden runsaan viiden kuukauden ajalta säilynyt 23 kappaletta, jää tunne, että hän on yrittänyt välittää kotiväelleen myönteistä henkeä ja optimismia. Siitä kertoo muun muassa perheen sisäpiirihuumorin värittämä kielenkäyttö. Näin ajatellessani tosin unohdan, kuinka hirmuisen nuori hän silloin oli. Ehkä kirjeiden sävyssä sittenkin oli kyse nuoruuteen kuuluvasta, kaikenkattavasta huolettomuudesta?

En voi enää kysyä isältä itseltään, millaista sodassa oikein oli, sillä hän kuoli jo 28 vuotta sitten. Sen sijaan voin ajatella: kiitos, että sinä ja aseveljesi olitte siellä.

En tiedä, oliko isä koskaan lennolla palvelusaikanaan. Hän sai sodassa BW-asemiehen koulutuksen. Tämä SA-kuvan hienosta arkistosta löytynyt kuva on otettu kesäkuussa 1944 Suomenlahdella sukellusvene-etsintälennolla.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Salovaaran tyttäret


Museotyössä olen usein saanut tutkia vanhoja valokuvia, digitoida niitä ja etsiä lisätietoja niiden sisällöstä ja aiheiden taustoista. Viehätyn niistä herkästi myös vapaa-aikana. Tämä postaus olkoon siis ensimmäinen pitkässä, vanhoja kuvia käsittelevässä sarjassa.

Oheisessa tuntemattoman kuvaajan otoksessa on perhe Humppilasta 1900-luvun toisen vuosikymmenen alussa. Keskellä venettä istuvat nahkuri Zefanias Salovaara (ent. Sunell) ja hänen vaimonsa Hulda, s. Cederblad.

Vasemmalla istuu 1900 syntynyt Kerttu. Keskellä äidin lähellä seisoo 1908 syntynyt Eira, ja oikealla Urho-koira sylissään on Sigrid, joka syntyi 1898. Tyttärillä on yllään kesäiset pyhäpuvut pitsikauluksineen ja kahdella nuorimmalla kädessään kukkia, ehkä tuomesta tai syreenistä katkottuja.

Kuva on otettu Koivistonlammin rannalla Humppilassa. Vastapäisellä rannalla häämöttää kenties Salovaaran talo. Täyttä varmuutta siitä ei ole, mutta se kuitenkin tiedetään, että perheen koti ja Zefaniaksen nahkurinverstas sijaitsivat samaisen järven rannalla. Talon lähellä oli mänty, jota kutsuttiin Karvarin männyksi.

Perheen vanhimmasta tyttärestä tuli kotiäiti Siiri Oulasmaa. Hän toimi myös Suomen pienviljelijäin puolueen kansanedustajana 1933-36. Pienimmästä tyttärestä tuli toimittaja Eira Nurminen, joka 1961 sai ensimmäisenä naisena Suomen Journalistiliiton ansiomerkin.

Kerttu-tytöstä tuli kotiäiti, myöhemmin vanhainkodin yöhoitaja ja minun rakas isoäitini.


tiistai 21. lokakuuta 2014

Kristianin ruusulinna



Rosenborgin linna oli loppukesän Kööpenhaminan-matkamme kohokohtia. Kristian IV:n 1600-luvun alussa rakennuttama renessanssityylinen linna sijaitsee kauniin Kongens Have -puiston kupeessa. Puistokin on Kristianin perustama.

Olimme tarkoituksella majoittuneet "Kuninkaan puutarhan" vieressä sijaitsevaan hotelliin, joten linnan ulkomuotoa ja ympäristöä tuli muutaman päivän lomamme aikana ihasteltua useampaan kertaan.

Nykyään museona toimivan linnan sisustus ja esinekokoelmat ovat uuvuttavan runsaita ja hienoja. Jos aikaa on, suosittelen linnasta kiinnostuneita käymään siellä useampana päivänä, sillä aarteiston kaikkea antia on vaikea hahmottaa yhden vierailun aikana.

Mielenkiintoisimpia ja myös parhaiten alkuperäisessä asussaan säilyneitä tiloja linnassa on Talvisali, jonka paneloidut seinät ovat täynnä alankomaalaisia 1600-luvun maalauksia: maisemia, näkymiä sotatantereilta, kohtauksia arkielämästä. Suurin osa maalauksista on tuntemattomien taiteilijoiden teoksia, osa on tunnistettu esimerkiksi Pieter Snayersin ja Louis de Caulleryn töiksi.

Pitkän juhlasalin hopeisia huonekaluja.

Hopealeijonat vartioivat valtaistuimia Pitkässä juhlasalissa.
Talvisalia vastapäätä, pitkän käytävän toisessa päässä olevassa salissa huomasimme seinässä pienen, pyöreän aukon. Se osoittautui seinän sisällä kulkevan "puheputken" toiseksi pääksi. Museovalvojan kertoman mukaan kuningas ja kuningatar kommunikoivat keskenään putken avulla oleskellessaan linnan eri osissa kaukana toisistaan. Putki kulkee Talvisaliin, sen yläpuolella olevaan huoneeseen ja viinikellariin.

Rosenborgin pohjakerroksessa on kuninkaallinen aarrekammio, joka avattiin 1975. Kimaltelevia tai muutoin kauniita ja jännittäviä esineitä aina rakastaneelle käynti siellä on kuin retki ihmemaahan.

Museokaupasta tarttui mukaan kaksi kirjaa, Kings and Queens of Denmark ja Rosenborg. Molemmat ovat täynnä asiaa ja upeasti kuvitettuja, kerrassaan viihdyttäviä tietopaketteja.

Kaikki tämän jutun kuvat on ottanut Jouni Perhovaara.

Kuningattaren ja kuningas Kristian V:n kruunut.

Abraham Lincoln lahjoitti nämä Colt-revolverit Tanskan kuningas Frederik VII:lle.

Kongens Have on suosittu vapaa-ajanviettopaikka.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kuninkaaksi kasvatettu

Kotikaupunkini Turunkin historiaan liittyvästä kiehtovasta hahmosta, kuningas Eerik XIV:stä, on syyskuussa julkaistu uusi elämäkerta. Sen on kirjoittanut ruotsalainen historioitsija Herman Lindqvist.

Erik XIV; Prakt - Drömmar - Mörker kertoo Eerikistä asioita, joista emme yleensä ole pahemmin kuulleet. Vai onko täällä joku, jolle eivät hänestä tulisi ensimmäiseksi mieleen riidat Juhana-veljen kanssa ja mielenterveysongelmat? Toki nuokin asiat käsitellään kirjassa perusteellisesti, mutta teos on kokonaisuutena paljon monipuolisempi ja sen näkökulma laajempi.

Kirjan perusteella rakentuu kuva, jonka mukaan Eerik oli monitaitoinen ja lahjakas, hyvän klassisen koulutuksen saanut, muotitietoinen, paljon lukenut, kielitaitoinen mies - siis vieläkin mielenkiintoisempi ja monimutkaisempi henkilö kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Kirja on myös kunnianpalautus Eerikille, jonka henkilöhistoriaa on vuosisadat kirjoitettu hänen aikalaisvihollistensa näkökulmasta.

Herman Lindqvist kirjoittaa eloisasti ja asiantuntevasti myös Eerikin lähellä vaikuttaneista ihmisistä, heidän taustoistaan ja motiiveistaan. Vaasa-suvun jäsenten ja Ruotsin aatelissukujen elämänkuvioista pystyisi helposti rakentamaan loisteliaan pohjoismaisen version Game of Thronesista. (Lisäys: seuraavana päivänä tämän pikkujutun postittamisen jälkeen sain tietää, että Tukholman Livrustkammarenissa on parhaillaan juuri tätä aihepiiriä käsittelevä pukunäyttely!)

Herman Lindqvist: Erik XIV; Prakt - Drömmar - Mörker. Albert Bonniers Förlag 2014.
Kuva kirjan kannesta: albertbonniersforlag.se

Eerik maalautti tämän muotokuvansa Englannin kuningatar Elisabetia varten, jota oli kosiskellut. Kuninkaalla on huippumuodikas asu ruusunpunaisine silkkisukkineen. Muotokuvan maalasi Steven van der Meulen vuonna 1561. Se on Ruotsin kansallismuseon kokoelmissa. Kuva: Wikimedia Commons.


perjantai 10. lokakuuta 2014

Jumalattaren härät

Joko mainitsin, että ahnehdimme taannoisella, muutaman päivän pituisella Kööpenhaminan-lomallamme niin paljon nähtävyyksiä kuin suinkin jaksoimme?

Hienoimpia näkemiämme kohteita oli vuonna 1908 valmistunut Gefion-suihkulähde. Se sijaitsee satama-alueella Kastelletin eteläpuolella Churchill-puistossa, melko lähellä Pientä merenneitoa.


Suihkulähteen veistoksineen suunnitteli ja valmisti tanskalainen kuvanveistäjä Anders Bundgaard. Monumentti esittää Gefjun-jumalatarta, joka ajaa härkävaljakkoa.


Gefjun (Gefjon, Gefion) oli muinaisessa skandinaavisessa mytologiassa muun muassa hedelmällisyyden ja maanviljelyksen jumalatar. Hänen nimensä tarkoittaa "Lahjoittajaa" tai "Anteliasta".


Ihastuin erityisesti viehkoon käärmefiguuriin.

Lisätietoa mm. Gefjun-jumalattaresta saat sivustolta Norse Mythology for Smart People.



perjantai 3. lokakuuta 2014

Varokaa heikkoja jäitä

Ahmaisin pimeän vuodenajan alkajaisiksi kahden ikisuosikkini uusimmat suomennetut romaanit: Åke Edwardsonin Menneisyyden viestin ja Håkan Nesserin Yksinäiset. Toivottavasti kumpikaan heistä ei koskaan lopeta kirjoittamista.

Lempikirjailijoideni teosten lukeminen loppuun jättää aina jälkeensä tyhjyyden tunteen. Sen lievittämiseksi vilkuilin Turun pääkirjaston uutuushyllyä mitään erityisesti etsimättä. Pikavoiton toivominen kannatti, sillä käteeni osui Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelma Syyllisyys.

Saksalainen Ferdinand von Schirach on puolustusasianajaja, joka kirjoittaa tarinoita todellisista rikostapauksista. Häneltä on aiemmin suomennettu Rikoksia sekä Collinin tapaus, joka on romaani.

Luin Syyllisyyden ns. yhdellä istumalla (tosiasiassa luen aina makuulla, mutta ymmärrätte pointin). Seuraavana päivänä riennähdin takaisin kirjastoon ja lainasin myös ne kaksi muuta. Tällä hetkellä nautiskelen Rikoksia.

Von Schirachin tyyli on toteava ja asiallinen olematta kuitenkaan kuiva. Hän kuvailee tapahtumia ja ihmisiä eloisasti ja selkeästi, mutta kauhistelematta tai mässäilemättä. Juuri tässä näennäisessä yksinkertaisuudessa on hänen kerrontansa voima. Hän kykenee kuvailemaan monimutkaisia kokonaisuuksia siten, että käsittämättömästä tulee ymmärrettävää, silloinkin kun lukija ei haluaisi ymmärtää.

Kirjailija itse sanoo Rikoksia-kirjan esipuheessa:

Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. Juuri se hetki kiinnostaa minua. Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

(Ferdinand von Schirach: Rikoksia. Suom. Raija Nylander. Atena 2011.)


Kannet ovat Timo Mänttärin suunnittelemat.



maanantai 29. syyskuuta 2014

Enkeli puiston yllä


Enkeli vilkutti meren suuntaan Langelinie-puistossa Kööpenhaminassa. Olimme muutamaa hetkeä aiemmin kävelleet läpi Kastelletin alueen ja sen jälkeen käyneet toteamassa, että Pieni merenneito näytti kivellään ahdistuneelta ja surulliselta, ympärillään kymmeniä turisteja ottamassa kuvia. (Niin, juuri niitä s-kirjaimella alkavia. Sitä sanaa ei, muuten, tässä blogissa lausuta.)

Enkelin vaikutus oli syvempi ja ilahdutti enemmän, ehkä siksi, että en ollut koskaan aiemmin siitä kuullut enkä nähnyt kuvaakaan. Emme käyneet katsomassa monumenttia läheltä, joten sen alkuperä ja taustat jäivät tuolloin epäselviksi. Taitava rakkaani Jouni löysi myöhemmin netistä lisätietoja.

Kyseessä ei ollutkaan enkeli vaan Victoria, eli roomalaisen mytologian voiton jumalatar. Vilhelm Dahlerupin suunnittelema monumentti pystytettiin vuonna 1886 amiraali Ivar Huitfeldtin muistoksi. Huitfeldt menehtyi meritaistelussa Suuressa Pohjan sodassa.

Patsas toi alunperin mieleeni Wim Wendersin ohjaaman Berliinin taivaan alla -elokuvan, jota rakastan. Enkeleistä kertova elokuva on hidas ja runollinen, jopa väsyttävyyteen asti, ja tekee hyvää sydämelle.

Elokuva alkaa Peter Handken runon sanoin:

Als das Kind Kind war, 
wusste es nicht, dass es Kind war, 
alles war ihm beseelt, 
und alle Seelen waren eins.

Kun lapsi oli lapsi,
se ei tiennyt olevansa lapsi,
kaikella oli sielu,
ja kaikki sielut olivat yhtä.



Alkuperäistä juttua muutettu 28.10.2014; lisätty tiedot patsaasta ja puiston nimestä.


































perjantai 26. syyskuuta 2014

Kultaista valoa

Kirkot kiehtovat minua, eivät niinkään uskonnollisista syistä, vaan henkisistä noin muuten vain. Levollisuus, hiljaisuus, rauha, valo, taide.

Kööpenhaminan Vor Frue Kirke on Tanskan kansallispyhäkkö. Sen alttarilla sijaitseva Bertel Thorvaldsenin Christus-patsas on majesteettisuudessaan pysäyttävä.


Se onkin paras koskaan näkemäni Jeesus. Alttarin kullattu ja valaistu tausta saa näkymän liekehtimään ja syntyy vaikutelma auringonvalosta.


Herkkä marmorienkeli pitelee kastemaljaa ja katselee kirkkoon saapuvia ihmisiä. Se ja apostolit ovat nekin Thorvaldsenin teoksia.


Lisää Kööpenhaminan ihanuuksia myöhemmin...


lauantai 20. syyskuuta 2014

Hei hei, kesä

Kesä vihdoin hiipuu, ja se on sille ihan oikein. Toivotan viileämmät ilmat lämpimästi tervetulleiksi.

Ohessa on, kaikkien alkusyksyjen kunniaksi, Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Kaisaniemessä pari vuotta sitten kuvaamiani loppukesän kaunokaisia.

Osuimme alueelle puolivahingossa iltapäiväkävelyllämme, rakkaani ja minä. Kadunvarren avoimen portin kautta olimme jääneet ihmettelemään puistonreunan kasvia, joka näytti aivan banaanipuulta. Se olikin. Kun kävelimme syvemmälle puutarhaan, tulimme keskelle satua ja unta. Lämpimänhaikea päivä oli värejä ja valoa pullollaan.