Enkeli vilkutti meren suuntaan Langelinie-puistossa Kööpenhaminassa. Olimme muutamaa hetkeä aiemmin kävelleet läpi Kastelletin alueen ja sen jälkeen käyneet toteamassa, että Pieni merenneito näytti kivellään ahdistuneelta ja surulliselta, ympärillään kymmeniä turisteja ottamassa kuvia. (Niin, juuri niitä s-kirjaimella alkavia. Sitä sanaa ei, muuten, tässä blogissa lausuta.)
Enkelin vaikutus oli syvempi ja ilahdutti enemmän, ehkä siksi, että en ollut koskaan aiemmin siitä kuullut enkä nähnyt kuvaakaan. Emme käyneet katsomassa monumenttia läheltä, joten sen alkuperä ja taustat jäivät tuolloin epäselviksi. Taitava rakkaani Jouni löysi myöhemmin netistä lisätietoja.
Kyseessä ei ollutkaan enkeli vaan Victoria, eli roomalaisen mytologian voiton jumalatar. Vilhelm Dahlerupin suunnittelema monumentti pystytettiin vuonna 1886 amiraali Ivar Huitfeldtin muistoksi. Huitfeldt menehtyi meritaistelussa Suuressa Pohjan sodassa.
Patsas toi alunperin mieleeni Wim Wendersin ohjaaman Berliinin taivaan alla -elokuvan, jota rakastan. Enkeleistä kertova elokuva on hidas ja runollinen, jopa väsyttävyyteen asti, ja tekee hyvää sydämelle.
Elokuva alkaa Peter Handken runon sanoin:
Als das Kind Kind war,
wusste es nicht, dass es Kind war,
alles war ihm beseelt,
und alle Seelen waren eins.
Kun lapsi oli lapsi,
se ei tiennyt olevansa lapsi,
kaikella oli sielu,
ja kaikki sielut olivat yhtä.
Alkuperäistä juttua muutettu 28.10.2014; lisätty tiedot patsaasta ja puiston nimestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti