torstai 17. joulukuuta 2015

Rauhaa maailmaan

Tuntematon taiteilija: Kristus-lapsi,
pähkinäpuuta, n. 1510.
Rijksmuseum, Amsterdam.
Tämän ainakin minua hymyilyttävän kuvan myötä toivotan kaikille hyvää joulua. Kristus-lasta esittävän veistoksen näimme Rijksmuseumissa Amsterdamissa viime kesänä.

Kristuksen kädessään pitelemä maapallo symboloi hänen tehtäväänsä maailman pelastajana, samoin kuin hänen oikean kätensä sormien asento, joka merkitsee siunausta.

Mielestäni veistos on koskettava sen synnyttämien vastakohtaisten mielikuvien vuoksi. Alaston vauva, tai oikeastaan kuka tahansa lapsi, herättää suojelunhalun. Toisaalta veistoksen lapsen hienoinen hymy ja rento asento luovat vaikutelman rauhallisuudesta ja rauhoittavuudesta. Hän on samanaikaisesti sekä lapsi että meitä vahvempi eikä tarvitse meidän suojeluamme.


perjantai 4. joulukuuta 2015

Kauniita unia laulajalle

Scott Weiland kuoli 48-vuotiaana. Kuva: Jamie Weiland.
Tämä kirjoitus poikkeaa tavanomaisesta blogini sisällöstä ja on lisäksi surullinen.

Suuresti ihailemani lahjakas muusikko ja karismaattinen esiintyjä Scott Weiland on kuollut. Hän tuli ennen kaikkea tunnetuksi rakastamani bändin Stone Temple Pilotsin vokalistina ja perustajajäsenenä.

Weiland oli tunnettu muuntautumiskyvystään, joka koski sekä hänen ulkoista olemustaan että äänenkäyttöään. Ohessa kolme STP:n musiikkivideota näytteeksi tästä kyvystä ja paljosta muusta. Kappaleet ovat Plush, Interstate Love Song ja Sour Girl. Kunnia yhtyeen loistavuudesta kuuluu toki myös Dean DeLeolle, Robert DeLeolle ja Eric Kretzille.


Scott Weilandilla oli kaikki onnen ja menestyksen avaimet käsissään, mutta päihteet saivat hänestä otteen ja lopulta vetivät hänet ennenaikaiseen hautaan. Tapahtui siis se, mitä monet hänen lähipiirissään olivat pelänneet jo vuosia. Kuolinsyy ei tosin ole vielä tiedossa, mutta jos kyseessä eivät ole suoranaisesti huumeet, ainakin ne olivat silminnähden heikentäneet hänen terveyttään. Päihdeongelmat aiheuttivat myös hänen välirikkonsa Stone Temple Pilotsin muiden jäsenten kanssa.

Toivon, että jonain päivänä voimme vielä kuunnella Weilandin musiikkia tuntematta surua. Kepeät mullat, Scott! Ikävää, että elämäsi oli niin vaikeaa.



maanantai 23. marraskuuta 2015

Marian kultaiset kiharat ja muita aarteita

Carlo Crivelli: Magdalan Maria, n. 1480, tempera puulle (yksityiskohta). Rijksmuseum, Amsterdam.
Kävimme viime kesäkuun Amsterdamin-vierailumme aikana myös Alankomaiden kansallismuseossa Rijksmuseumissa. Se sijaitsee aivan Van Gogh -museon ja muutaman muunkin hienon kohteen lähellä ns. museokorttelissa.

Käyntimme museossa jäi kaupungissa oleilumme viimeiselle kokonaiselle päivälle. Sen vuoksi menimme sinne heti kun se aamulla aukesi, jotta ehtisimme nähdä mahdollisimman paljon. Ja kyllähän me näimmekin, aivan uupumiseen asti.

Mater Dolorosa, luultavasti Pietro Torrigianin teos n. 1507-1510, terrakottaa. Rijksmuseum, Amsterdam.
Jos aikaa on käytettävissä vielä vähemmän kuin meillä, kannattaa aloittaa esimerkiksi osastosta, jonne on koottu alankomaalaisen 1600-luvun taiteen merkkiteoksia mm. Rembrandtilta, Frans Halsilta ja Jan Vermeeriltä.

Alankomaalaisen 1600-luvun taiteen kuuluisimpien teosten osaston päädyssä komeilee Rembrandtin Yövartio.
Museon aarteisto on mykistävän runsas. Taidetta on nähtävänä kahdeksan vuosisadan ajalta. Meiltä jäivät näkemättä itämaisen taiteen ja nykytaiteen osastot, sillä ne eivät olleet ihan listamme kärkipäässä, ja aika loppui sittenkin kesken.

Pyhä Ursula ja hänen neitsyensä, Alankomaat n. 1525, tammea, väritys myöhemmältä ajalta. Rijksmuseum, Amsterdam.
Jos hiukan saa nurista (ja saanhan minä), niin sanonpa vain, että museon opasteet olivat surkeat, kuin jonkun häijyn pilailijan suunnittelemat. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi siitä, että suoraan nuolen osoittamaan suuntaan etenevä WC:n etsijä päätyy lukitulle portille, jossa lukee "No Entry"? Päivän päätteeksi jäimme vielä jumiin epäkuntoiseen, ikkunattomaan hissiin, jonka hälytysnappikaan ei toiminut. En tiedä mikä manauksistamme sen oven lopulta avasi.

Kaikkiaan kokemus oli kuitenkin antoisa ja myönteinen. Jotkut sanovat, että taidetta voi katsoa kirjoista tai netistäkin, ei tarvitse mennä paikan päälle. Joo, niin voikin, mutta kun mikään valokuva ei koskaan pysty täysin toistamaan niitä Vermeerin Maitotytön värejä tai sanattomaksi vetävän vahvojen kukkamaalausten hehkua. Jälkimmäisistä kirjoitan lisää myöhemmin.

Jopa Rijksmuseumin piha on mielenkiintoinen. Kuva: Jouni Perhovaara.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Taitava ja taiteellinen isäni

Isän kuvan on tiettävästi ottanut Helsingin Sanomien kuvaaja vuonna 1949. Lehti oli silloin tekemässä Kupittaan Savesta juttua, ja monet työntekijät valokuvattiin. Tätä kuvaa ei julkaistu jutun yhteydessä.
Minulla on isä, vaikka hän onkin kuollut. Tämän oivaltamiseen minulta meni vuosia. Koko sen ajan aina isänpäivän tienoilla suru ja ikävä saivat hienoisesti katkeran sivumaun, ja yritin ohittaa juhlapäivän sitä juurikaan huomioimatta.

Nykyään on toisin, ja vietän isänpäivää omalla tavallani rakasta isääni Ollia muistellen. Joinakin vuosina käyn hänen haudallaan, tänä vuonna kirjoitan hänestä.

Jutun kuvassa 23-vuotias Olli poseeraa dreijaamassa maljakkoa Kupittaan Saven taiteilijana vuonna 1949. Hän työskenteli tehtaassa joitakin vuosia 1940-50-luvun vaihteen molemmin puolin.

Isän toimenkuvaan Kupittaan Savessa sisältyi tuotteiden suunnittelua, mallien muotoilua ja koristemaalausta. Nuoruudessaan hän teki taidetta muutenkin: maalasi tauluja, piirsi ja kirjoitti.

Kun perhe alkoi kasvaa 1950-luvun alussa, isän oli pikkuhiljaa siirryttävä taloudellisesti varmempaan ammattiin. Hän työskenteli kymmeniä vuosia kemianteollisuuden palveluksessa Farmoksessa muun muassa tuotesuunnittelupäällikkönä ja laadunvalvontapäällikkönä.

Perheessämme on säilynyt isän tekemiä maalauksia, piirroksia ja keramiikkaesineitä. Veljeni ovat löytäneet viimeksimainittuja myös keräilyesineiden kaupoista, ja onpa ainakin yksi seinälautasen luonnos kulkeutunut Turun museokeskuksen kokoelmiinkin.

Paitsi taiteellinen, isäni oli muutoinkin lahjakas. Hänellä oli monipuoliset kädentaidot, ja hän nikkaroi mielellään kotosalla kaikenlaista. Hän nautti perheemme veneen kunnostamisesta ja meriretkistä ja suoritti avomerilaivurin tutkinnonkin.

Isän kuolemasta on jo yli 29 vuotta, mutta silti usein kaipaan häntä. Hiukan surumieliseksi tekee myös ajatus siitä, että hän ei saanut tilaisuutta jatkaa taiteensa tekemistä eläkkeellä, kuten oli suunnitellut.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Varjeluksen liioittelua

Jokin aika sitten löysin enkeliaiheisia vanhoja postikortteja antiikkiliikkeestä. Enkelit olivat suosittu aihe postikorteissa jo noin sata vuotta sitten. Usein ne esiintyivät korteissa suojelusenkeleiden roolissa eivätkä esimerkiksi Jumalan sanansaattajina tai hänen sotureinaan, jollaisina kristinusko ne näkee. Jokseenkin sama nähdäkseni pätee suosituimpaan enkelikuvastoon nykyaikanakin.

Oheista mustavalkoista kuvaa on painossa väritetty, mikä tekee sen tunnelmasta jotenkin unenomaisen. Suojelusenkeli on siinä varjelemassa tyttöä, joka on uhkarohkeasti kumartunut kallionjyrkänteen reunan yli tavoittelemaan ohi lepattavaa perhosta.

Kuvan lavastuksen toteutus on kuitenkin jäänyt ikäänkuin puolitiehen, sillä jyrkänteen reunaa esittävä kivi näyttää vain kiveltä, joka seisoo ruohikossa. Tilanne ei näytä mitenkään vaaralliselta, joten enkelin toimet vaikuttavat hieman liioitelluilta.

Postikortti on annettu joulutervehdykseksi Turussa Elliltä Sylville arviolta 1900-luvun alussa.
Kuvan ottajasta ei ole tietoa.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Herkkä ja tuotteistettu Vincent

Vincent van Gogh: Kiinanastereita ja gladioluksia maljakossa, 1886, öljy kankaalle. Van Gogh Museum, Amsterdam.
Kuva: Wikimedia Commons.
Kesäkuisella Amsterdamin-matkallamme kävimme tietenkin Van Gogh -museossa. Kokemus oli hieno ja hämmentävä.

Rakennus, jossa museo sijaitsee, on näyttelyihin sopiva ja se vaikutti tilavalta siitäkin huolimatta, että emme täysin onnistuneet välttämään ruuhkaa. Museossa on paljon katsottavaa, ja taide oheismateriaaleineen on ryhmitelty kiinnostavasti ja väljästi.

Pidin erityisen paljon osioista, joissa kerrottiin Vincentin ja hänen veljensä Theon suhteesta. Vaikka olin lukenut Theosta ennenkin, en ollut täysin ymmärtänyt, kuinka suuri merkitys hänellä ja hänen perheellään oli Vincentin elämässä.

Veljesten väliset kirjeet ovat kiehtovia, esimerkiksi ne joissa Vincent kertoo Theolle jostain työn alla olleesta maalauksestaan. Kun sitten museon seinällä kirjeen kopion vieressä riippuu juuri se sama maalaus, tunnetiloista ja ajatuksista tulee käsinkosketeltavia. (No ei tietenkään ihan, kun kerran museossa ollaan.) Vastaavanlaisia jännittäviä rinnastuksia kaipaisin myös suomalaisiin taidemuseoihin.

Museovierailun hämmentävyys syntyi siitä, että rakennus oli sopivuudestaan huolimatta tylsänpuoleinen. Museossa myöhemmin syksyllä käynyt veljentyttäreni luonnehti paikkaa "ostoskeskukseksi".

Lisäksi katsoin silmät pyöreinä, miten täydellisesti Vincent van Goghin taide on onnistuttu tuotteistamaan. Museokaupasta löytyy mantelipuunkukka- tai auringonkukkakuosilla ihan mitä vain: kasseja, mukeja, hiirimattoja, sateenvarjoja, huiveja, T-paitoja, koruja, kansioita, viivottimia, kyniä, penaaleja, meikkilaukkuja, vihkoja, hattuja, purkkeja, rasioita, kukkaroita, avaimenperiä, pyyhkeitä, pöytäliinoja... Toki tarjolla on myös kirjallisuutta ja perinteisiä taidepostikortteja.

Olinhan siellä museokaupassa minäkin, joten työpöytääni koristaa nyt tällä aiheella varustettu hiirimatto. Vincent van Gogh: Merimaisema Saint-Maries-de-la-Merin lähellä, 1888, öljy kankaalle. Van Gogh Museum, Amsterdam.
Kuva: Wikimedia Commons.
Mielestäni omituisin tuotekeksintö olivat mahdollisimman aidon oloisiksi tauluiksi tehdyt jäljennökset Vincentin maalauksista. Siis joku ihminen tai masiina on maalannut öljyvärityön, joka on tarkka kopio esimerkiksi Auringonkukista, ja se myydään kalliilla hinnalla museokaupassa. Ja sitten joku kaiketi laittaa sen seinälleen. Se on jollain vinksahtaneella tavalla ihan eri asia kuin vaikkapa taidejulisteet.

Yksi ihmetyttänyt juttu olivat myös multimediavehkeisiinsä uppoutuneet museovieraat. He parkkeerasivat itsensä kuulokkeet päässään taulun eteen, mutta eivät suinkaan katsoneet sitä taideteosta vaan kännykkäänsä tai tablettiaan. Samalla he estivät muita näkemästä taulua.

Kokonaisuutena kokemus oli kuitenkin ilman muuta myönteinen ja tarjosi ihania, elämyksellisiä hetkiä. Erityisen sykähdyttävää oli nähdä teoksia, jotka eivät ole niitä kaikkein tunnetuimpia. Esimerkiksi jutun alussa olevan kuvan maalaus astereista ja miekkaliljoista on uusi suosikkini.

Muuten, ellet vielä tiennyt: Vincent van Goghin kirjeenvaihto on koottu tietokannaksi, jota voisi selailla ja tutkia vaikka loppuelämänsä: Vincent van Gogh - The Letters.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Kuninkaan kaunis lahja

Näkymä Uppsalan linnan pihalta kasvitieteelliseen puutarhaan päin.
Kävelyretkillämme Uppsalassa kävimme katsastamassa myös yliopiston kasvitieteellisen puutarhan. Se perustettiin nykyiselle paikalleen linnanpuistoon 1700-luvun lopulla.

Aiemmin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan virkaa oli toimittanut nykyään Linnénpuutarhaksi kutsuttu paikka. Se oli osoittautunut ajan mittaan ahtaaksi, eikä myöskään soveltunut viljelysmaaksi kovin hyvin, sillä läheinen joki tulvi usein ja aiheutti ongelmia.

Kustaa III lahjoitti yliopistolle vuonna 1787 linnanpuiston alueen uutta kasvitieteellistä puutarhaa varten. Barokkityylisen puiston oli suunnitellut arkkitehti Carl Hårleman.

Näkymä puutarhasta linnan suuntaan. Paikka on säilytetty mahdollisimman alkuperäisen kaltaisena muotopuutarhana, jota värikkäät istutukset täydentävät. Pensaiden muoto toistuu linnan pihan tuntumaan asti.
Puutarhamaisemaa hallitsee uusklassinen Linneanum-niminen rakennus, jossa sijaitsee yhä käytössä oleva kasvihuone. Alueella on myös nykyaikaisia kasvihuoneita, joissa on muun muassa trooppisten kasvien kokoelma.

Linneanumin suunnittelivat Olof Samuel Tempelman ja Louis Jean Desprez. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1807.
Puutarhassa käydessämme oli myöhäinen perjantai-iltapäivä. Meidän lisäksemme paikalla näkyi vain muutama muu ihminen sekä suihkulähteessä pulikoinnista riehaantunut koira. Tunnelma oli kesäisen loistava ja rauhaisan pysähtynyt. Aurinko peittyi hetkittäin tummiin pilvenriekaleisiin, mutta sade alkoi vasta sitten kun istuimme jo mukavasti muutaman korttelin päässä ravintolassa illallista odottamassa.

Linnan pihalta alas johtava portaikko näyttää jatkuvan suoraan puutarhaan, vaikka välissä on todellisuudessa ajotie.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Apinankoppeja ja auringonkukkia professorin puutarhassa

Carl von Linnén entinen virka-asunto Uppsalassa.
Ennen kuin jatkan kesäkuun matkaamme koskevien pikkujuttujen kertomista, hyppään hetkeksi ihan viimeisimmän reissumme tunnelmiin. Tuli nimittäin juuri käytyä ensimmäistä kertaa Uppsalassa, ja sen jälkeen vietimme vielä hiukan aikaa tutussa ja rakkaassa Tukholmassa.

Uppsalan-vierailumme parhaita paloja oli käynti luonnontieteilijä Carl von Linnén (1707-1778; vuoteen 1761 asti Linnaeus) isännöimässä entisessä yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa ja hänen kodissaan, joka on nyt museona. Puutarhasta vastaa nykyään Uppsalan yliopisto ja kotimuseosta Linné-seura.

Linnén kotitalo toimii nykyään museona. Rakennus on valmistunut vuonna 1693. Huomaa viehättävät valeikkunat. Patsas esittää Linnaeusta nuorena opiskelijana.
Puutarhan nurkassa, Svartbäcksgatanin varrella sijaitseva Linnén kotitalo kiehtoo esineineen ja tarinoineen. Puutarhan vastakkaisessa päädyssä häämöttää orangerie eli entinen kasvihuone. Se on rakennettu vuonna 1744 arkkitehti Carl Hårlemanin piirustusten mukaan. Orangeriessa on pieni näyttely, joka kertoo puutarhasta ja Linnén työstä.

Vaikka syksyn ensi henkäys oli jo haalistanut osan kasvien loistosta, vielä puutarha tarjosi kaunista katseltavaa. Barokkityylinen, symmetrinen muotopuutarha on tarkka rekonstruktio siitä, miltä paikka on näyttänyt Linnén aikana.



Suurin osa puutarhasta on jaettu kahteen puoliskoon, joita pensasaidat ympäröivät. Toiseen puoliskoon on istutettu monivuotisia kasveja, toiseen  yksi- ja kaksivuotisia.

Pensasaitojen takaa kuului puutarhatyöntekijöiden ahkeroinnin ääniä. Perhoset ja ampiaiset hyörivät omissa puuhissaan. Unikot keimailivat silkkihepenissään ja pulleat auringonkukat nuokkuivat kesästä kylläisinä.

Professori kutsui Uppsalan yliopiston opiskelijoita kuuntelemaan opetusta tämän pöydän ääreen talonsa toiseen kerrokseen. Opiskelijat maksoivat erikseen näistä yliopistoluentojen ohella järjestetyistä tilaisuuksista. Tarinoiden mukaan jono kulki portaita pitkin alakertaan asti.
Linnén aikana puutarhassa oli myös elävien, eksoottisten eläinten kokoelma, johon kuului muun muassa apinoita ja papukaijoja. Eläimet asuivat kuvan orangeriessa eli lämmitettävässä kasvihuonerakennuksessa ja ulkona puutarhassa. Kuvan vasemmassa ja oikeassa laidassa näkyy neljä harmaata, pientä koppia tolppien varassa. Ne ovat kopioita alkuperäisistä apinankopeista.
Puutarhuri Dietrich Nietzelin suunnitteleman tekolammen edustalla seisoo kopio Venus-patsaasta, jonka Linnaeus hankki Piperin puutarhasta Tukholmasta vuonna 1758. Täysalaston patsas aiheutti aikoinaan skandaalin.

maanantai 24. elokuuta 2015

Seilin satumaisia värejä

Tie Saaristomeren tutkimuslaitoksen päärakennukselta yhteysalusrannan suuntaan.
Yövyin viikko sitten Seilissä. Edellisestä vierailustani lumoavalle saarelle oli kulunut jo kaksitoista vuotta.

Yllättävän hyvin muistin paikat ja tunnelman, aivan kuin en olisi niin kauan poissa ollutkaan. Elokuu on mehukas ja lämmin, se sai värit näyttämään satukirjamaisen syviltä.

Kirkonedustan nurmikenttä tuntui pehmeältä jalkojen alla, sen vieressä niityllä pari lammasta mutusti iltapalaansa. Tikka koputteli metsänreunassa.

Näkymä Kirkkokalliolta pohjoiseen.
Tunnetko auringossa lämmenneiden havunneulasten tuoksun?
Kirkkokalliolla oli hetkittäin hiljaisempaa kuin koskaan missään. Edessäni meri kaartui nestemäisenä kupolina, takanani metsä kietoutui kultaan ja hämähäkinverkkoihin. Naapurisaarten toisella puolella laivat kuljettivat ihmisiä ja tavaroita, moottorien hiljainen jyminä kulki vettä pitkin.

Seuraavana aamuna aurinko värjäsi kirkkomaan ruohon ja ristit, illalla se oli tehnyt saman toisesta suunnasta pehmeämmin. Kirkonkunnostajat saapuivat työhönsä virkeinä rupatellen.

Seilin kirkko on rakennettu vuonna 1733.
Pappilanlaiturin rinteestä kaksi sileänruskeaa peuraa kavahti pystyyn aamulevoltaan. Toinen pakeni tutkimuslaitoksen johtajan asuinrakennuksen taakse, toinen seisahtui hetkeksi tarkkailemaan tahatonta pelästyttäjää. Heinikkoon oli jäänyt peurankokoisia makailujälkiä monelta yöltä. Meri oli naurettavan sininen. Laiturilla nökötti punainen ämpäri kumollaan.

Seilin kirkkomaan aamurauhaa elokuussa 2015.

tiistai 11. elokuuta 2015

Kuningattaren hevoset

Kuninkaalliset hevoset ovat lempeän ja pätevän oloista porukkaa.
Miten suloiset hevoset liittyvät Christiansborgin linnaan Kööpenhaminassa? No siten että Kuninkaalliset tallit sijaitsevat aivan linnan vieressä.

Oli onnekasta, että vierailimme linnassa jo kesäkuun alussa ja saimme nähdä näitä kauniita eläimiä. Kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin asti linnan hevoset nimittäin ovat lomalla eli kesälaitumilla.

Kun saavuimme Marmorisiltaa pitkin linnan alueelle, näytti aivan siltä kuin linnan edustan aukiolla olisi seissyt kaksi valkoista hevospatsasta vastakkain. Vasta lähemmäs mentyämme näimme, etteivät hevoset olleetkaan aivan symmetrisessä asetelmassa ja että ne liikkuivatkin hieman.

Kun sitten kävelimme aukion reunan myötäisesti linnaa kohden, toinen hevosista asteli aitauksessaan lähemmäs meitä ja pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan tilannetta viehkeän otsatukkansa alta. Lepertelimme sille jotain epämääräistä, sillä emme osaa hevosta. Ilmeisesti heppa totesi meidät harmittomiksi. (Kun sanoo eläimelle "tui-tui", se yleensä toimii. Pätee myös ihmisiin.)

Kaukaa katsoen Christiansborgin valkoiset hevoset näyttivät aivan patsailta.
Heppuli nimittäin äkkiä havahtui tarkkailuasennostaan ja alkoi sitten hypellä ja juoksennella ympäriinsä jotenkin ilahtuneen oloisena, aivan kuin olisi halunnut hiukan esiintyä meille. Esiintymisen nämä kuninkaallisten tallien asukit osaavatkin. Ne nimittäin osallistuvat työkseen moniin valtiollisiin juhliin ja muihin virallisiin tilaisuuksiin.

Iltapäivän tullen hevoset vetäytyvät talliin lepäämään ja rauhoittumaan.
Kuninkaallisten tallien yhteydessä toimii vaunumuseo, joka on avoinna tallien aukioloaikoina eli tavallisesti vain muutaman tunnin päivässä. Tarvitsevathan hevosetkin lepoa ja omaa aikaa, vaikka ovatkin edustamiseen tottuneita.

Kullatut vaunut jotka vaununrakentaja Henry Fife teki Kristian VIII:lle vuonna 1840. Vaunut ovat edelleen ahkerassa käytössä kuninkaallisissa tilaisuuksissa. Ne nähtiin esimerkiksi kuningatar Margaretan 40-vuotisen valtakauden juhlallisuuksissa v. 2012.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Hampurin torneja ja raunioita

Näkymä Binnenalsterin pohjoisrannalta etelän suuntaan.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänämme Hampurissa kesäkuussa teimme aurinkoisen kävelyretken Binnenalster-tekojärven ympäri. Siltä kävelyltä on peräisin ylläoleva kuva, johon mahtui suihkulähteen lisäksi peräti viisi komeaa tornia. Rakennukset ovat vasemmalta lukien kirkot St. Jacobi, St. Petri ja St. Katharinen, raatihuone sekä nykyään muistomerkkinä ja museona toimiva rauniokirkko Mahnmal St. Nikolai. Lyhyehkön vierailumme aikana ehdimme tutustua tarkemmin kolmeen noista kohteista.

Saapumispäivänämme lähdimme majoittumisen jälkeen katselemaan lähiympäristöä. Hetken aikaa myöhäisiltapäivän auringossa käveltyämme kuulimme kirkonkellojen soittavan heleästi viittä. Päätimme samantien käydä katsomassa tarkemmin kirkkoa, josta kellojen ääni kuului.

St. Petri houkutteli meidät luokseen kellojaan soittamalla.
Kuva: Jouni Perhovaara.
Kyseessä oli 1100-luvulla alkunsa saanut Hauptkirche St. Petri, Hampurin vanhin kirkko. Sinne näytti olevan menossa yllättävän paljon ihmisiä ottaen huomioon, että oli keskiviikkoilta. Emme olleet uskoa tuuriamme, kun meille selvisi, että pian olisi alkamassa viikoittainen kirkkomusiikkitunti, jonne oli vieläpä vapaa pääsy. Siispä vietimme kirkossa rentouttavan tunnin mahtavaa urkumusiikkia kuunnellen ja kirkkoa ihaillen. Urkuja soitti Jonas Kannenberg, ja ohjelmisto koostui 1600-1800-luvun sävellyksistä.

Kirkkohetken jälkeen suuntasimme kohti Raatihuoneentoria. 1800-luvun loppupuolella rakennettu Hampurin raatihuone on vaikuttava näky. Sen aulaan ja sisäpihalle on yleisölle vapaa pääsy, vaikka rakennus toimiikin edelleen tärkeänä hallinnollisena keskuksena. Opastettuja kierroksia järjestetään raatihuoneen muihin osiin useita kertoja päivässä. Me olimme liikkeellä niin myöhään, ettemme enää olisi kierroksille ehtineet, jos olisimme jaksaneetkaan. Olihan takana jo pitkä päivä matkustamisineen.

Raatihuone on Hampurin tunnetuimpia rakennuksia.
Näkymä Raatihuoneentorilta St. Petriin päin. Kuva: Jouni Perhovaara.
Seuraavana päivänä halusimme nähdä Mahnmal St. Nikolain. Alkujaan keskiaikaisesta ja Hampurin vuoden 1842 palon jälkeen uudelleen rakennetusta kirkosta on toisen maailmansodan jäljiltä pystyssä enää torni ja hiukan muita raunioita. Paikka on nykyään muistomerkkinä. Kirkontorni palvelee näköalatornina, ja kirkon vanhassa kryptassa toimii museo.

Paikalla ollessamme, ja vielä tätä kirjoittaessanikin, kirkontornia kunnostettiin. Se oli siis kokonaan rakennustelineiden peitossa. Siitä huolimatta torniin pääsi hissillä katsomaan maisemia. Korkeanpaikankammoisena kuvittelin, etten mitenkään uskaltaisi, mutta tunne hississä ja ylhäällä näköalatasanteella olikin yllättävän turvallinen. Rakennustelineiden välistä näki ihan hyvin ja kauas, eikä mitään kovaa viimaakaan tuntunut, vaikka olimme 76 metrin korkeudessa.

St. Nikolain raunioita etualalla.
Oikealla näkyy kryptassa sijaitsevaan museoon vievien portaiden portti, vasemmalla rakennustelineiden peitossa olevaa kirkontornia.
Kirkon kryptaan perustettu, vuonna 2013 avattu museo yllätti täysin, sillä sen vaatimaton ulkokuori paljasti hienon sisällön. Museon pysyvä näyttely, Gomorrha 1943 – Die Zerstörung Hamburgs im Luftkrieg (Hampurin tuho ilmasodassa) on loistavalla ammattitaidolla, asiantuntemuksella ja omistautumisella toteutettu kokonaisuus, joka koskettaa ja antaa valtavan määrän tietoa. Näyttelyssä on käytetty hyödyksi useita erilaisia keinoja sisällön elävöittämiseksi ja havainnollistamiseksi, mutta se ei silti harhaudu kosiskelevaan sirkustemppuiluun. Museo oli parhaita koskaan näkemiämme.

Mainittakoon vielä, että Mahnmal St. Nikolaissa sekä lippuja myynyt herra että museota valvonut rouva olivat kumpikin arviolta vähintään 70-75-vuotiaita. Suomalaiseen ikäsyrjintään kyllästynyt sielu virkistyi.
Haikeaa kauneutta hävityksen keskellä Mahnmal St. Nikolaissa.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Unelmien puutarhassa

Himalajan sininen unikko, Meconopsis betonicifolia, oli yksi Planten un Blomenin ihmeistä.
Kesäkuisen matkamme kohokohtia, ehdottomasti kokemustemme TOP10-listalla, oli Hampurin keskustassa sijaitseva puisto Planten un Blomen. Nimi on murteellista saksaa ja tarkoittaa tietenkin kasveja ja kukkasia (Pflanzen und Blumen).

Paratiisimaisessa puistossa on muun muassa ruusutarha, japanilainen maisemapuutarha, lampia, suihkulähteitä ja pieniä vesiputouksia, rhododendrontarhoja, rauhaisia istuskelupaikkoja, leikkipaikkoja ja kahviloita. Kokonaisuuteen kuuluu lisäksi Hampurin vanha kasvitieteellinen puutarha. Puistossa järjestetään ilmaiskonsertteja, ja se tunnetaan myös suihkulähdevaloshow'staan.

Planten un Blomenissa voisi helposti viettää onnellisena kokonaisen päivän ja kaivata taas pian takaisin.

Vanhan kasvitieteellisen puutarhan puoleisesta portista sisälle astuva saa nähdä tämän suloisen maiseman. 
Planten un Blomenin lampien ympäristössä on upeiden istutusten ja levähdyspaikkojen lisäksi kahviloita ja lasten leikkipaikkoja.
Ruusutarha lumoaa tuoksuillaan, väreillään ja muodoillaan.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Avaruuskissa, sohvakissa ja kaikki niiden kaverit

Piilokuva: löydätkö kuvasta oikean kissan?
Jos omituiset paikat kiehtovat sinua, pidät kissoista ja satut olemaan joskus Amsterdamissa, kannattaa käydä Kattenkabinetissa. Se on museo, jonka kokoelma koostuu pelkästään kissoihin liittyvästä taiteesta ja muusta esineistöstä.

Itse museo on satoja vuosia vanhan kivitalon ensimmäisessä asuinkerroksessa. Ylemmissä kerroksissa asuu talon omistaja Bob Meijer perheineen. Meijer perusti museon edesmenneen kissansa John Pierpont Morganin muistoksi vuonna 1990.

Kattenkabinetissa majailee taidekissojen lisäksi myös muutamia oikeita karvakavereita. Meillä oli onnea nähdä niistä kaksi. Toinen tassutteli viehättävässä puutarhassa, jonne museovierailla ei valitettavasti ollut pääsyä. Unelmoiden katselimme vehreyttä vain ikkunasta. Pensaiden takaa pilkotti oranssi divaani. Olikohan se kissoja vai ihmisiä varten? Toinen asukaskissoista loikoili erään näyttelyhuoneen sohvalla. Silkkiturkkinen tyyppi suhtautui suopeasti vieraisiin, jotka eivät malttaneet olla hellimättä sitä.

Kattenkabinet on niin pullollaan kissataidetta, että kaikkeen ei välttämättä jaksa perinpohjin syventyä yhden käynnin aikana. Ehkä esineiden katseluakin kiehtovampaa oli aistia talon tunnelmaa, joka oli juuri niin hyvällä tavalla hassahtanut kuin kunnon kissafanin museokodilta voi odottaakin. Emme olleet ainoita, jotka ovat ajatelleet paikan olevan "kuin elokuvasta". Talossa nimittäin kuvattiin Ocean's Twelve -leffaa vuonna 2004.

Avaruuskissa vangitsee huomiosi. Kattenkabinetin seinillä riippuu lukematon määrä kissa-aiheisia julisteita, valokuvia, maalauksia ja piirroksia. 

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kukkaiselämää Amsterdamissa

Blogihiljaisuuteen on ollut ihana syy: lomamatka, jonka rakkaani Jouni ja minä teimme Amsterdamiin, Hampuriin ja Kööpenhaminaan. Amsterdam oli pääkohteemme, hieman vähemmän aikaa vietimme noissa kahdessa muussa kauniissa kaupungissa matkan varrella.

Kerrottavaa ja kuvia olisi vaikka kuinka paljon, mutta monimuotoinen kokemussaaliimme vaatii sulattelua vielä hetken ajan. Siispä aluksi vain pari näytettä amsterdamilaisten vankasta kukkatyylitajusta.

Hotellimme aulan portaikon juurella seisoi isossa lasimaljakossa harkitun huolettomasti koottu kimppu. Se loisti väripilkkuna muutoin hillitysti sisustetussa tilassa ja näytti kuin laulavan iloista tervetuliaislaulua.

Tämä herkkä kukkatuttavuus odotti meitä Oude Kerk -kirkon nykyisessä kahvilassa sijaitsevassa Peilihuoneessa. Rembrandtin kerrotaan menneen siellä naimisiin Saskiansa kanssa. Saskia sai myöhemmin viimeisen leposijansa kirkon lattian alta. Peilihuone oli kaunis, vihreänsävyinen. Kukissa ihastutti erityisesti se, että ne toistivat tapettien värejä ja muotoja ja näyttivät suoraan seinältä poimituilta, aivan kuin olisivat tulleet toisesta ajasta.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Kaunis äitini lempipuuhassaan


Huomisen äitienpäivän innoittamana postaan tämän 1950-luvun kuvan omasta äidistäni Kaijasta. Hän teki elämäntyönsä toimittajana, mitä kuvakin viehättävästi viestittää.

Tuntemattoman kuvaajan otoksessa 26-vuotias Kaija on täysin keskittynyt sanomalehteensä ja vaikuttaa tyytyväiseltä tilanteeseen. Aivan kuin kuvasta huokuisi varmuus, että hän on juuri siellä missä pitääkin. Kuvaa otettaessa Kaijalla ja isälläni Ollilla oli jo kaksi lasta, ja kolme oli vielä tulossa. Vanhempani onnistuivat kuitenkin aina sovittamaan työn ja suurperhe-elämän yhteen.

Vielä nykyäänkin lukeminen on äidille kaikkein mieluisinta tekemistä, ja vanhuuden tuomista vaivoista huolimatta hän on säilyttänyt uteliaisuutensa ja huumorintajunsa. Hyvää äitienpäivää Kaijalle ja kaikille muillekin äideille ja isoäideille!