maanantai 23. marraskuuta 2015

Marian kultaiset kiharat ja muita aarteita

Carlo Crivelli: Magdalan Maria, n. 1480, tempera puulle (yksityiskohta). Rijksmuseum, Amsterdam.
Kävimme viime kesäkuun Amsterdamin-vierailumme aikana myös Alankomaiden kansallismuseossa Rijksmuseumissa. Se sijaitsee aivan Van Gogh -museon ja muutaman muunkin hienon kohteen lähellä ns. museokorttelissa.

Käyntimme museossa jäi kaupungissa oleilumme viimeiselle kokonaiselle päivälle. Sen vuoksi menimme sinne heti kun se aamulla aukesi, jotta ehtisimme nähdä mahdollisimman paljon. Ja kyllähän me näimmekin, aivan uupumiseen asti.

Mater Dolorosa, luultavasti Pietro Torrigianin teos n. 1507-1510, terrakottaa. Rijksmuseum, Amsterdam.
Jos aikaa on käytettävissä vielä vähemmän kuin meillä, kannattaa aloittaa esimerkiksi osastosta, jonne on koottu alankomaalaisen 1600-luvun taiteen merkkiteoksia mm. Rembrandtilta, Frans Halsilta ja Jan Vermeeriltä.

Alankomaalaisen 1600-luvun taiteen kuuluisimpien teosten osaston päädyssä komeilee Rembrandtin Yövartio.
Museon aarteisto on mykistävän runsas. Taidetta on nähtävänä kahdeksan vuosisadan ajalta. Meiltä jäivät näkemättä itämaisen taiteen ja nykytaiteen osastot, sillä ne eivät olleet ihan listamme kärkipäässä, ja aika loppui sittenkin kesken.

Pyhä Ursula ja hänen neitsyensä, Alankomaat n. 1525, tammea, väritys myöhemmältä ajalta. Rijksmuseum, Amsterdam.
Jos hiukan saa nurista (ja saanhan minä), niin sanonpa vain, että museon opasteet olivat surkeat, kuin jonkun häijyn pilailijan suunnittelemat. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi siitä, että suoraan nuolen osoittamaan suuntaan etenevä WC:n etsijä päätyy lukitulle portille, jossa lukee "No Entry"? Päivän päätteeksi jäimme vielä jumiin epäkuntoiseen, ikkunattomaan hissiin, jonka hälytysnappikaan ei toiminut. En tiedä mikä manauksistamme sen oven lopulta avasi.

Kaikkiaan kokemus oli kuitenkin antoisa ja myönteinen. Jotkut sanovat, että taidetta voi katsoa kirjoista tai netistäkin, ei tarvitse mennä paikan päälle. Joo, niin voikin, mutta kun mikään valokuva ei koskaan pysty täysin toistamaan niitä Vermeerin Maitotytön värejä tai sanattomaksi vetävän vahvojen kukkamaalausten hehkua. Jälkimmäisistä kirjoitan lisää myöhemmin.

Jopa Rijksmuseumin piha on mielenkiintoinen. Kuva: Jouni Perhovaara.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Taitava ja taiteellinen isäni

Isän kuvan on tiettävästi ottanut Helsingin Sanomien kuvaaja vuonna 1949. Lehti oli silloin tekemässä Kupittaan Savesta juttua, ja monet työntekijät valokuvattiin. Tätä kuvaa ei julkaistu jutun yhteydessä.
Minulla on isä, vaikka hän onkin kuollut. Tämän oivaltamiseen minulta meni vuosia. Koko sen ajan aina isänpäivän tienoilla suru ja ikävä saivat hienoisesti katkeran sivumaun, ja yritin ohittaa juhlapäivän sitä juurikaan huomioimatta.

Nykyään on toisin, ja vietän isänpäivää omalla tavallani rakasta isääni Ollia muistellen. Joinakin vuosina käyn hänen haudallaan, tänä vuonna kirjoitan hänestä.

Jutun kuvassa 23-vuotias Olli poseeraa dreijaamassa maljakkoa Kupittaan Saven taiteilijana vuonna 1949. Hän työskenteli tehtaassa joitakin vuosia 1940-50-luvun vaihteen molemmin puolin.

Isän toimenkuvaan Kupittaan Savessa sisältyi tuotteiden suunnittelua, mallien muotoilua ja koristemaalausta. Nuoruudessaan hän teki taidetta muutenkin: maalasi tauluja, piirsi ja kirjoitti.

Kun perhe alkoi kasvaa 1950-luvun alussa, isän oli pikkuhiljaa siirryttävä taloudellisesti varmempaan ammattiin. Hän työskenteli kymmeniä vuosia kemianteollisuuden palveluksessa Farmoksessa muun muassa tuotesuunnittelupäällikkönä ja laadunvalvontapäällikkönä.

Perheessämme on säilynyt isän tekemiä maalauksia, piirroksia ja keramiikkaesineitä. Veljeni ovat löytäneet viimeksimainittuja myös keräilyesineiden kaupoista, ja onpa ainakin yksi seinälautasen luonnos kulkeutunut Turun museokeskuksen kokoelmiinkin.

Paitsi taiteellinen, isäni oli muutoinkin lahjakas. Hänellä oli monipuoliset kädentaidot, ja hän nikkaroi mielellään kotosalla kaikenlaista. Hän nautti perheemme veneen kunnostamisesta ja meriretkistä ja suoritti avomerilaivurin tutkinnonkin.

Isän kuolemasta on jo yli 29 vuotta, mutta silti usein kaipaan häntä. Hiukan surumieliseksi tekee myös ajatus siitä, että hän ei saanut tilaisuutta jatkaa taiteensa tekemistä eläkkeellä, kuten oli suunnitellut.